Toteutumaton "sitten kun..."

Suomessa valmistaudutaan ensi vuonna vietettäviin itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin. Kuten tunnettua, itsenäistymisen alkuvuodet olivat kivuliaita. Kansa oli jakautunut monella tavalla; torppareihin ja tilallisiin, työläisiin ja patruunoihin, köyhiin ja rikkaisiin - punaisiin ja valkoisiin.

Kun sisällissodan jälkeen yhteiskuntaa alettiin rakentaa voittajien ehdoilla – kuten aina vastaavissa tilanteissa – ei ollutkaan ihme, että kaikille suomalaisille uusi itsenäinen Suomi ei ollut se oikea kotimaa, jonka eteen tehdä työtä ja valvoa. Osalle kotimaan oloihin karvaasti pettyneille suomalaisille itärajan taakse muodostunut työväenluokan hallitsema Neuvosto-Venäjä tuntui saavutukselta, joka täyttäisi kaikki odotukset.

Rajan tältä puolen katsottuna näytti, että rajan toisella puolen oli pystytty toteuttamaan utopia. Tai ainakin oltiin jo hyvällä matkalla kohti utopian toteutumista niin, että joukkoon kannatti liittyä. Sirpa Kähkösen Graniittimies kertoo tähän utopiaan uskomisesta ja siitä, miten sitten todellisuudessa kävikään. Suomalaisten emigranttien kohtaloita seurataan kirjassa aina 1920-luvun alkuvuosista toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin.

Nykylukija tietää, miten huonosti punaemigranteille kävi, kun ensin Neuvosto-Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliitto tukahduttivat vainoharhaisesti ja äärimmäisin voimakeinoin emigranttiryhmän toisensa jälkeen. Mutta Kähkösen romaanin päähenkilöt eivät voi tietää, mihin he ja heidän ihannoimansa työväenluokan valtio on päätymässä. He voivat vain yrittää elää parhaalla mahdollisella tavalla – ja ihmetellä ympärillä kiihtyvää menoa, kun utopian toteutuminen kaikkoaa koko ajan kauemmaksi, vaikka sen pitäisi olla totta tässä ja nyt.

Vaikka sitten kun... ei koskaan toteudukaan, jollain käsittämättömällä tavalla siihen kuitenkin jaksaa aina uskoa. Kuten päähenkilö Klara Viktorovna Tuomi asian pukee sanoiksi: ”Hartain toiveeni oli pystyttää pala tulevaisuutta nykyisen keskelle. Jotta tuntisin eläväni enkä vain odottaisi jotain tulevaksi.”

Kähkösen romaani on yksittäisten ihmiskohtaloiden myötäelämisen kuvausta. Niiden ihmisten, jotka hiihtäen ylittivät rajan, asettuivat ryysyissä miljoonakaupunkiin, jonka kieltä eivät osanneet, ja jotka ainoastaan suurin ponnistuksin vähitellen saivat kiinni tapahtumien kulusta ympärillään. Niiden ihmisten, joiden usko omaan aatteeseen piti kaikkia vastoinkäymisiä ainoastaan väliaikaisena vaiheena kohti parempaa huomista.

Niiden ihmisten, jotka lopulta joutuvat kokemaan kaiken olevan sittenkin jotain aivan muuta. Jotain, jossa runonlausuja heitetään vankilaan, koska runon aprikoosit sisältävät maanpetoksellisen viestin. Jotain, jossa orpolapset kasvatetaan taistelemaan toisiaan vastaan sääliä tuntematta, koska terrori on väkevin voima vastavallankumouksellista toimintaa vastaan.

Lopulta sitkeimmänkin on tunnustettava, ”se karkaa meiltä”. Sitten kun ei ole koskaan nyt.

Historialliset yksityiskohdat ja Pietarin, entisen Leningradin, maantieteellinen kuvaus antavat kirjalle uskottavan ja mieleenpainuvan alustan, jonka päälle Kähkönen rakentaa taitavasti samanaikaisesti rujon ja kauniin kuvauksen. Kähkösen runsaasti kuvaileva kerronta vie mukanaan, vaikka viemäreistä ja kellareista tulee esille paljon sellaistakin, mikä ei todellakaan ole kaunista.

Graniittimies ei ole historian oppitunti, mutta – totta kai – historiaan liittyvien vaiheiden tunteminen auttaa ymmärtämään kirjan tapahtumia. Kirovin murha on loppuosassa keskeinen tekijä, jonka jälkeen ihmisjahti kiihtyi ja teki vähitellen viattomista veljiensä ja sisariensa vartijoita ja pahempaa. Viimeistään Kirovin murhan jälkeen sinnikkäimmällekin aatteeseen uskoneelle oli selvää, ettei utopia toteudu ainakaan omana elinaikana.

Tapahtuman merkittävyydestä huolimatta Kähkönen tyytyy kuvaamaan tapahtumaa dramatisoimatta: ”Laukaukset portaikossa. Työhuoneen kello, joka pysäytettiin ja jonka viisarit nyt ikuisesti viittilöivät puoli viittä iltapäivällä. Puoli viittä jolloin luoti lävisti erään lakin takaapäin, lakin ja kallon, ja lopetti yhden elämän, yhden ajanjakson, tuhansia toiveita.”

Kirjan avainlause:

”Siitä muutoksesta. Minä uskon että se voi käydä vain tällä tavalla. Että annamme toisten tulla elämäämme ja muuttaa meitä. Ei niin, että päätämme itse tulla toisiksi. Se päätös ei koskaan kestä.”