Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015.Kirjan koko ei sano mitään sen suuruudesta. Paksu, tuhatsivuinen järkäle voi kumista tyhjyyttään. Vastaavasti alle satasivuinen teos voi saada lukijan pettymään, kun tekstiä ei ole enempää.
Petri Tammisen Meriromaanissa on 74 sivua (e-kirjassa). Se on ehkä kaikista kummallisin välimuoto, jos asiaa miettii kirjan rakenteen perusteella. Kyse ei ole pitkästä novellista, mutta yltääkö mitta kunnolla romaaniin asti?
Kirjan sivumäärän pohtiminen on useimmiten toisarvoista kirjan merkityksen tai lukukokemuksen kannalta. Mutta Meriromaanissa kysymystä ei voi ohittaa olankohautuksella.
Jotenkin nimittäin tuntuu, että Meriromaanista olisi ollut aineksia paljon tuhdimpaan teokseen. Tammisen tapa katsoa asioita kieroon ja kuvata niitä harvinaisen tarkasti on tiedossa jo aikaisemmasta tuotannosta, ja nyt tuntuu, että asiat ovat kolahtamassa vihdoinkin kunnolla kohdalleen.
Kirjan alaotsikko on "Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä". Huurna on se elämään (onneksi) kuuluva poikkeus, jolle annetaan aina uusi mahdollisuus.
Vaikka alukset haaksirikkoutuvat ja niitä varustaneet isännät joutuvat kerta kerran jälkeen pettymään taloudellisissa odotuksissaan, löytää Huurna itsensä aina uudelleen kannelta kapteenin lakki päässään. Ei hän oikein itsekään tätä jaksa ymmärtää:
"Ja silloin hän ajatteli, siellä Gladin talon salissa, että jos isännät rakentavat uuden laivan, hän antaa laivalle kaikkensa, ja että jos mies antaa kaikkensa, se saattaa tässä maailmassa riittää."
Jos asiat toistuvat liian samankaltaisia liian usein, seurauksena voi olla ahdistusta ja vainoharhaisuutta. Vilhelm Huurna katsoo asioita hieman hämillään, vilpittömästi ihmetellen, kuin sivullinen omaa elämäänsä. Lopulta Meriromaanista kasvaa kaiken alleen voittavan hiljaisen viisauden, tyyneyden, armon ja rakkauden kuvaus.
Tämä kaikki niin kovin, kovin pienessä paketissa. Sivujen ja yksityiskohtien määrä on tyystin erilainen kuin toisella saaristolaiskuvauksien kirjoittajalla, joka väistämättä nousee mieleen: Volter Kilpi.
Tyyli kahden eri aikakauden kirjailijalla on tietysti erilaista, mutta tekstin henki tuntuu samanlaiselta. Tammisen tekstissä on paikka paikoin kilpimäistä verevyyttä, pitkää juurtumista ja hidasta pohdintaa, aivan kuten Alastalon salissa parhaimmillaan.
Ei Tamminen aikaisemminkaan ole keskittynyt ainoastaan toiminnan kuvaamiseen, ei toki, mutta nyt hän luotaa tarinansa väylää selvästi aikaisempaa syvemmältä. Voisi sanoa jopa: syvällisemmin.
Tässä mielessä on harmi, etteivät kirjailija ja kustantaja ole vieneet projektia kunnolla loppuun asti. Kypsyttämällä, hautomalla ja tarinan kaarta laajentamalla olisi tuloksena saattanut syntyä jotain klassikoksi noteerattavaa. Nyt tuloksena on taitavasti kirjoitettu tarina, paljon kauniita oivalluksia ja herkkää tunnelmointia, mutta ei lopulta kuitenkaan sen enempää. Ei se vähän kuitenkaan ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti